Älä tee sitä!”,

Myönnän, että muutosvastarintaisuus on kielipoliisien ammattitauti. En liene ainoa, joka edelleen tahtoo korjata sanamuodon ”alkaa tekemään” muotoon ”alkaa tehdä” ja panna pilkkuja paikkoihin, joihin niitä ei enää tarvita. Kieli kuitenkin muuttuu. Se on kielen perusominaisuus, joka heijastelee maailman muuttumista. Kukaan ei tahdo kirjoittaa kuin Agricola.

Joskus muutoksen ja virheen ero häilyvä. Jos muutosta ei voi perustella järkisyin, se on virhe. Virrrrhe!

Yksi virhe ylitse muiden aiheuttaa minulle rytmihäiriöitä, koska kohtaan sen nykyisellään niin usein. ”Ammattilaiset kielenkäyttäjätkin tekevät näin!”, eli iskevät huuto- tai kysymysmerkkiin loppuneen lainauksen perään vielä pilkun tuiki tavallisissa ”professori Potero tokaisee” -tyyppisissä lainauksissa. ”Ei siihen tule pilkkua!” kirjoittaja huudahtaa.

Miksi ihmeessä kaikki ovat yhtäkkiä alkaneet laittaa siihen pilkun? Miksi, oi miksi! Nämä opit eivät ole muuttuneet sitten koulunpenkin. Voiko olla niin, että kun arvostetut viestintävälineet toistavat virhettä tarpeeksi monta kertaa, epävarmemmat kielenkäyttäjät omaksuvat virheen omaan kielenkäyttöönsä?

Jotain ammattikuntani – tai omasta – herkkähipiäisyydestä kertoo se, että moinen pikku virhe pilaa fiilikset aamukahvipöydässä aamun lehteä lukiessa. Tilannetta voisi helpottaa vertaistukiryhmien perustaminen. Niihin kielipoliisit voisivat kokoontua nenäliinoineen nyyhkimään näkemistään virheistä.

”Siellä se pilkku taas oli aamun Hesarissa, eikä kukaan välitä!” Vai välittääkö?

Sitaattiterveisin
Heidi Moisio

Mainokset