Älä tee sitä!”,

Myönnän, että muutosvastarintaisuus on kielipoliisien ammattitauti. En liene ainoa, joka edelleen tahtoo korjata sanamuodon ”alkaa tekemään” muotoon ”alkaa tehdä” ja panna pilkkuja paikkoihin, joihin niitä ei enää tarvita. Kieli kuitenkin muuttuu. Se on kielen perusominaisuus, joka heijastelee maailman muuttumista. Kukaan ei tahdo kirjoittaa kuin Agricola.

Joskus muutoksen ja virheen ero häilyvä. Jos muutosta ei voi perustella järkisyin, se on virhe. Virrrrhe!

Yksi virhe ylitse muiden aiheuttaa minulle rytmihäiriöitä, koska kohtaan sen nykyisellään niin usein. ”Ammattilaiset kielenkäyttäjätkin tekevät näin!”, eli iskevät huuto- tai kysymysmerkkiin loppuneen lainauksen perään vielä pilkun tuiki tavallisissa ”professori Potero tokaisee” -tyyppisissä lainauksissa. ”Ei siihen tule pilkkua!” kirjoittaja huudahtaa.

Miksi ihmeessä kaikki ovat yhtäkkiä alkaneet laittaa siihen pilkun? Miksi, oi miksi! Nämä opit eivät ole muuttuneet sitten koulunpenkin. Voiko olla niin, että kun arvostetut viestintävälineet toistavat virhettä tarpeeksi monta kertaa, epävarmemmat kielenkäyttäjät omaksuvat virheen omaan kielenkäyttöönsä?

Jotain ammattikuntani – tai omasta – herkkähipiäisyydestä kertoo se, että moinen pikku virhe pilaa fiilikset aamukahvipöydässä aamun lehteä lukiessa. Tilannetta voisi helpottaa vertaistukiryhmien perustaminen. Niihin kielipoliisit voisivat kokoontua nenäliinoineen nyyhkimään näkemistään virheistä.

”Siellä se pilkku taas oli aamun Hesarissa, eikä kukaan välitä!” Vai välittääkö?

Sitaattiterveisin
Heidi Moisio

Mainokset

Miksi palkkaisin oikolukijan?

Oikolukeminen, vanha kunnon pilkunviilaus. Se ei ole haastavinta saati luovinta työtä, mutta tietyllä tavalla se on yksi lempipuuhistani. Pyyntö oikolukea kertoo siitä, että työn tilaaja välittää julkaisemastaan tekstistä niin paljon, että tahtoo vielä editoinnin jälkeen jonkun huolehtimaan, että isot ja pienet välimerkit ovat paikoillaan, välilyönnit poistettu sieltä, minne ne eivät kuulu sekä alkukirjainten koko ja viivojen pituudet ovat niin kuin pitää. Halutaan viimeisteltyä jälkeä.

Omalle tekstilleen sokeutuu. Kavalat ihmisaivot osaavat tulkita niille tutut merkkijonot oikein, vaikka välistä puuttuisi kirjaimia tai välimerkkejä. Taitavimmankin kirjoittajan jäljiltä jää usein paitsi editoitavaa myös lyönti- ja kielivirheitä. Lisäksi taittovaiheessa tai julkaisualustaa vaihdettaessa saattaa hukkua kokonaisia kappaleita, sanaväleistä tai tavurajoista puhumattakaan. Tekstille vieras silmäpari on armoton. Siksi jokaisen kirjallista materiaalia julkaisevan tulisi värvätä joukkoihinsa kriittinen oikolukija, joka ruotii tekstin ennen kuin se lähtee julkaistavaksi. Hyvä teksti ansaitsee parhaan mahdollisen ulkoasun.

Ennen kaikkea oikoluettu, huoliteltu teksti on lukijasta välittämistä. Lukijan ei tule joutua arvuuttelemaan pieleen menneen pilkutuksen muuttamia merkityksiä tai tuskailemaan kompastelevan ja huolimattoman tekstin vuoksi. Esimerkiksi aikakauslehden tilaaja maksaa ammattilaisten huolella toimittamasta sisällöstä, ei vapaaehtoisista kielenhuoltoharjoituksista.

Oikolukeminen, kuten kielenhuolto laajemminkin, on tilanne-, teksti- ja tyylilajisidonnaista. Hyvä oikolukija on siis paitsi nopea ja tarkka myös joustava. Kaunokirjallisuutta on turha runnoa esimerkiksi asiakirjakielen tai tieteellisen kirjoittamisen sääntöjen kanssa samoihin raameihin. Ennen kuin tekee loistopäätöksen ja ostaa oikolukupalvelun, kannattaa kartoittaa, millaisten tekstien osaajasta on kyse. Pilkut osaavat olla pirullisia.

Sanatarkoin terveisin
Annukka Ahola